Vanha, tyhmä vai muuten vain hiton kyllästynyt?

Terve internet! Mitä kuuluu?
Tänään istahdin pitkästa aikaa omalle tietokoneelleni ja löysin työpöydältä epämääräisesti nimetyn tekstitiedoston jonka päiväys näytti päivää 15. toukokuuta. Hetken muisteltuani tajusin että taisin tosiaan pitkästä aikaa kirjoittaa pienen hölynpöly-tekstin tänne julkaistavaksi, ja tuo reilun kuukauden mittainen unohdus kuvastaa mitä täydellisimmin tekstin sisältöä, tai sisällöttömyyttä, miten asian nyt sitten näkeekään.
Anteeksi jo etukäteen, "bumbumbum" -vitsi taitaa olla jo aika vanhentunut?


Battlefield 3:sen julkaisusta on nyt vierähtänyt kohta kaksi vuotta, viimeisestä hyvän pelin julkaisusta on kuitenkin huomattavasti pidempi aika. BF3 on se peli, joka on tällä hetkellä se, mikä jäi allekirjoittaneelle viimeiseksi hieman totisemmaksi peliksi. Enkä varmasti ole ainut intiaani tässä kanootissa.

Vuodesta 2005 lähtien nettipeliskenen seurassa enemmän tai vähemmän pyörinyt on ehtinyt tutustua vuosien saatossa moniin henkilöihin, joista jopa hieman yllättäen osa on ollut ihan ihmiseksi määriteltäviä persoonia, vaan moni näistä on hävinnyt. Osa heistä saattaa perustella "peliuran", jos nyt näin vakavia termeja saan käyttää, lopettamisen sillä että on jo liian vanha peleihin, mutta kuten me kaikki tiedämme, se ei ole mikään tekosyy. Todellinen syy taitaa pikemminkin löytyä itse aiheesta, siis peleistä.

Jep, ihan oikein, ajattelin taas kirjoittaa pari kappaletta siitä miten nykypelit ovat itseääntoistavia, tylsiä ja muutenkin ihan hiton huonoja. No siinähän se kaikki jo tulikin, eiköhän me kaikki olla jo aika kyllästyneitä tuohon keskusteluun, varsinkin kun sitä on jatkunut aina Super Mariosta lähtien. Sen sijaan ajattelin kirjoittaa vähän siitä mitä mulle kuuluu ja ehkä herättää keskustelua niiden kanssa, jotka on samassa tilanteessa. Ei, en ole masentunut, enkä ajatellut mitään itsetuhoista. Sori pettyneet.

Pelit. Puhutaan peleistä - sehän täällä on tainnut aiheena olla aina. Henkilökohtaisesti olen edelleen erittäin kiinnostunut peleistä, kilpapeliskenestä ja oikeastaan kaikesta vähänkin peleihin liittyvästä. Tulen aina olemaan, no ainakin vielä, se joka puolustaa kilpapelaamista kun keskustelu siirtyy siihen suuntaan, mutta en ole enää se, joka tulee päivällä koulusta kotiin, avaa tietokoneen ja toteaa aamuneljältä pelitovereille ventrilossa, että kolmen tunnin päästä olisi uusi koulupäivä. Ja tämä ei ole ainoastaan siksi että koulu olisi jo takana päin, vaan siksi että olen ihan hiton kyllästynyt pelaamiseen. Toki sitä tulee vielä pelattua jotain, vähän. Mies joka vielä kaksi vuotta sitten haukkui konsolit paperiksi rautaisen PC:n rinnalla, hakkaa nykyään vielä vähän uusinta NHL:ää, pleikkarilla. Ja olen vielä ihan paska siinä, ja se on mulle ihan OK. Missä tahansa PC-pelissä se ei olisi OK.

Palataanpa vielä siihen ikään ja ehkä siinä sivussa myös jollain tapaa kokemukseen, tai sanottaisiinko pikemminkin tottumukseen. Vuonna 2004, kun ensimmäistä kertaa löysin nettipelit, pelasin tuntemattomien kanssa yleisillä pelipalvelimilla Battlefield Vietnamia, se oli hiton hauskaa, muutoin vain pelailua. Välillä saatettiin kirjoittaa chattiin parit sanat ja edelleen oli hiton hauskaa! Pikkuhiljaa sitä totesi, että samat kaverit pyörii samalla serverillä ja "bumbumbum" - kohta oli kaikilla mikrofonit ja laulettiin yömyöhään ventrilossa.

Pari vuotta meni hujauksessa, eikä enää kiinnostanut paskan vertaa lähteä yleisellä pelipalvelimelle pelaamaan, varsinkaan yksin. Tunnistitko itsesi? Mitä luultavimmin. Pelit vaihtuivat, pelitoverit vaihtuivat pikku hiljaa. (No okei, ehkä CS-pelaajat eivät ihan heti löydä itseään tuosta, siellä kun taitaa tyyli olla enemmänkin että peli pysyy, pelitoverit vaihtuu, viikottain.) Sitten tuli se aika, kun "oma pelisukupolvi" (termi patent pending) tuli niin sanotusti tiensä päähän, se T-risteys tuli siis Battlefield 3:sen kohdalla. Mahdollisuus kääntyä kahteen suuntaan, jokin muu peli, tai jotain ihan muuta. Kolmas vaihtoehto ei ole oikein vaihtoehto, mennä yksin tai palasella vanhasta kaveriporukasta suoraan pöpelikköön koirankusettajapolkua nimeltä Battlefield. Tällä tiellä ei vaan tule vastaan enää tuttuja, eikä niitä uusia tovereita jaksa enää oikein etsiäkään. Tulee vaan mieleen kun itse oli sen 14 ja mietti että "mitä hittoa tuo 23-vuotias pappa tekee täällä kakaroiden keskuudessa, eikö sillä oo parempaa tekemistä?" On, ja ei.

Laitetaanpa tähän loppuun vielä upea päätös: verrataan taas kilpapelaajia ja ammattiurheilijoita toisiinsa! Loppuunkulutetut aiheet eivät ole loppuunkulutettuja, kunhan muistaa mainita, että se on loppuunkulutettu. Huippu-urheilija jatkaa uransa päätteeksi työskentelyä jollain tapaa lajinsa parissa, jotkut siirtyvät Mika Salon tavoin toimittajaksi/selostajaksi, jotkut puolestaan lähtevät Jari Kurrina valmennushommiin. Kilpapelaajan "ura" on lyhyempi kuin ammattiurheilijan, mikä taitaa tarkoittaa sitä, että tässä vaiheessa on lähdettävä kävelemään Mika Salon tietä, lopettava ajaminen ja alettava tekemään jotain muuta.